Tänään on kulunut tasan kuusi vuotta siitä, kun minusta tuli niin sanotusti Jeesuksen seuraaja. Päätös antaa elämäni Jumalan käsiin ei todellakaan ollut helppo. Itse asiassa se on ollut vaikein päätös, jonka olen koskaan tehnyt ja jota vastaan koetin lähes vuoden verran taistella.
Aikaisemmin samana vuonna olin saanut kokea hyvin rankkoja ja kipeitä asioita. Ne laittoivat minut pohtimaan, miten rakastava Jumala voisi olla olemassa, kun hän antoi minulle niin paljon tuskaa ja surua. Jatkuvasti kysyin mielessäni Jumalalta, mitä pahaa olin tehnyt ansaitakseni sen kaiken, mutta vastausta ei kuulunut. Aloin etsiä vastauksia muualta ja halusin saada tyydytystä elämääni kaikin muin keinoin paitsi turvautumalla Jumalaan. Pelkäsin, että jos niin tekisin, minusta tulisi samanlainen ”hihhuli” kuin kaikista muista oudoista seurakuntanuorista. Minä en todellakaan halunnut olla yksi heistä. Enkä varsinkaan halunnut luopua Jumalan takia mistään.
Kuitenkin lopulta ajauduin kokeilemaan myös seurakuntaa, vaikken tuntenutkaan oikein kuuluvani sinne. Lopulta kai olin niin epätoivoinen, että suostuin jopa lähtemään ystäväni kannustamana rukouspiiriin. Se oli minulle hyvin äärimmäinen teko, eihän sellaisissa käy muut kuin ”nedflandersit”. Rukouspiirissä ei ollutkaan niin kamalaa kuin olin kuvitellut. Sen jälkeen rohkaistuin esittämään ystävälleni erittäin monia mielessäni pyörineitä kysymyksiä, joihin hän parhaansa mukaan vastaili.
Enää en muista mitään, mitä ystäväni minulle sanoi, mutta pian pyöräillessäni yksin kotiin mieleni kirkastui. Päätin sanoa ”kyllä” Jeesukselle ja antaa hänelle elämäni. Jouduin myöntämään, että tarvitsin häntä enkä pärjännyt yksin. Jouduin luovuttamaan. Samassa hetkessä koin jotain uskomatonta: kaikki suru, viha ja katkeruus, joita olin kantanut lähes vuoden, ikään kuin nostettiin pois päältäni ja sain täyttyä rakkaudesta, armosta ja anteeksiannosta. Vastaavaa iloa ja helpotusta en ollut koskaan kokenut. Parasta oli se, ettei se kokemus kestänyt vain hetken, vaan muutti täysin elämäni suunnan – ei pakottamalla vaan sydämen tahdosta.
Muistan vieläkin tekstiviestin, jonka sain samaiselta ystävältäni kerrottuani asiasta. Se meni jotenkin näin: ”Onneksi olkoon, olet löytänyt todellisen aarteen. Tuota päätöstä et tule katumaan.” Hän oli aivan oikeassa. Vielä päivääkään en ole katunut, että annoin Jeesuksen tulla elämääni. Vanha minäni olisi varmaan ollut kauhuissaan, jos olisi tiennyt, mitä tänään olen. Mutten enää olekaan ollenkaan sama ihminen. Olen saanut uudistua, kasvaa ja eheytyä Jumalan rakkaudessa, ja siitä olen erittäin kiitollinen.
Elämäni ei ole ollut pelkkää iloa ja riemua sen jälkeen, kun tulin uskoon. Minulla on ollut raskaita aikoja ja kovia taisteluita niin itseni, muiden kuin Jumalankin kanssa. Mutta eihän Jeesus olekaan luvannut helppoa elämää seuraajilleen. Sen sijaan hän on luvannut rauhaa ahdinkojen keskellä (Joh. 16:33). Hän on luvannut antaa voiman kestää vaikeitakin aikoja. Ennen kaikkea hän on luvannut ikuisen elämän taivaassa häneen turvautuville.
Monet sanovat, ettei taivas kiinnosta, koska he kuvittelevat sen olevan samanlaista kuin piirretyissä: istutaan pilven reunalla ja soitellaan harppua päivät pitkät. Se ei kuitenkaan ole Raamatun antama kuva taivaasta. Yksi lempijakeistani kuvaa taivasta näin: ”Katso, Jumalan asuinsija ihmisten keskellä! Hän asuu heidän luonaan, ja heistä tulee hänen kansansa. Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut.” (Ilm. 21:3-4) Taivas on paljon parempaa kuin mitä ikinä osaisimme edes kuvitella, koska siellä kaikki on täydellistä. Kuvittelepa ikuista hyvää oloa, johon ei yksinkertaisesti voi kyllästyä. Elämämme onnellisimmatkin hetket ja tunteet ovat vain pienin pieniä heijastuksia siitä, millaista taivaassa tulee olemaan.
Aikaisemmin kyselin siis Jumalalta, mitä olin tehnyt ansaitakseni kaikki ne ikävät kokemukset elämässäni. Nykyään kysyn, mitä olen tehnyt ansaitakseni armon, jota Jumala minua kohtaan osoittaa. Vastauksen tiedän varmasti: en yhtään mitään. Jeesus on kärsinyt ja kuollut puolestani – kantanut kaikki pahat tekoni, sanani ja ajatukseni ristillä – jotta saisin elää vapaana eikä minun tarvitsisi yrittää teoilla saada itselleni taivaspaikkaa. Vaikka itse olen vajavainen enkä kykene aina rakastamaan Jumalaa, hänen rakkautensa minua kohtaan on täydellistä eikä siihen voi enää enempää lisätä. Tätä samaa ansaitsematonta lahjaa tarjotaan jokaiselle.
”Jeesus kutsui väkijoukon ja opetuslapsensa ja sanoi heille: ”Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni ja evankeliumin tähden kadottaa, on sen pelastava. Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa? Millä ihminen voi ostaa sielunsa takaisin?” (Mark. 8:34–37)
